Komisario Jean-Baptiste Adamsbergistä kertovista kirjoista olen aina tykännyt. Kirjoissa käytetty kieli on aika koukuttavaa, mistä varmaan osittain saa kiittää suomentajaa (Marja Luoma). Kirjailijan muita teoksiakin olen yrittänyt lukea, mutta niissä en kyllä ole pysynyt kärryillä.
Kirjoissa esiintyvät hahmot ovat aina hieman erikoisia, heillä on lähes yliluonnollisia kykyjä, jotka eivät kuitenkaan ole yliluonnollisia, he ovat vain hyviä huomioimaan ja päättelemään asioita.
Kirjassa esiintyy tällä kertaa mm. vanha rouva, jonka Adamsberg kohtaa syrjäisellä tiellä. Nainen on osannut päätellä että Adamsberg on tulossa. Tapaamisen jälkeen keskustellaan lähes aukeaman verran kaikkea muuta, ennenkuin nainen sanoo tietävänsä missä on ruumis, jota Adamsberg on tullut etsimään. Hän ei vain ole ehtinyt ilmoittaa siitä santarmeille, kun hänen on pitänyt odottaa koiraansa.
Tästä rauhallisuudesta tykkään myös näissä kirjoissa. Ikinä ei ole niin kiire ettei ehtisi huomioida ympäristöä.
Kirjan alussa on myös hahmo jota kuvaillaan hauskasti: "Ulko-oven edessä kyhjötti pulu, ja Adamsberg arveli, että jos pulu säikähtäisi häntä ja nousisi siivilleen, nainen matkisi sitä ja lennähtäisi pois. Aivan kuin nainen olisi ollut kevyt ja haihtuva, kykeneväinen katoamaan kuin tuhka tuuleen."
Myöhemmin "nainen tekeytyi niin olemattomaksi, ettei Adamsberg olisi ehkä nähnyt häntä ollenkaan, ellei hänellä olisi ollut yllään kukkamekkoa. Se piirsi hänelle ääriviivat. Ilman mekkoa häntä ei olisi kenties näkynyt ollenkaan."
Samaisen huomion huomaamattomuudesta tekee myös toinen poliisi: "Erikoisen huomaamaton ja häilyväinen tapaus. Jos häneen puhaltaisi, hän lähtisi lentoon kuin pähkylät voikukasta."
Ja kyllä, pähkylä on oikeasti sana...
Kyseinen nainen on perheenäiti, hänen lapsistaan yksi on mielestään osittain savea, yksi puhuu nurinpäin ja yhdellä oli syntyessään 6 sormea kummassakin kädessä.
Kirjassa ratkeaa loppujen lopuksi useampikin rikos melkein huomaamatta. Murhien ohessa paljastuu myös kuka sitoi pulun jalat. Kaikki rikokset eivät liity toisiinsa, mutta silti niihin palataan kirjassa useamman kerran ja tutkimukset etenevät hitaasti mutta varmasti. Ensimmäinen murha itse asiassa ratkeaa jo heti ensimmäisessä luvussa, mutta silti siihen murhaan viittauksia löytyy kirjan loppuun asti. Tämä ehkä kuvaa myös Adamsbergin ajattelua, asiat vain jäävät pyörimään mieleen.
